Tämän syksyn toinen pitkä flunssa ajoi lääkäriin ja apteekkiin. Jälkimmäisessä joudun ikävä kyllä muutenkin vierailemaan melko usein (ja yleensä poistumaan melko lailla köyhempänä). Kaikki apteekit on järjestetty eri tavalla, ja joka kerta haluamaansa asiaa joutuu etsimään. Silloinkin, kun samassa apteekissa käy monta kertaa, sillä jotenkin en koskaan ole hoksannut sitä logiikkaa, jolla hyllyjärjestys rakennetaan. Palvelun suhteen tuntuu olevan kahdenlaisia apteekkeja: sellaisia, missä palvelua on mahdoton saada, ja sellaisia, missä on mahdoton olla saamatta palvelua.
Ensimmäisen yhmän paikoissa on yleensä yksi yrmeä täti, joka yrittää selvitä päivästään katsomatta suoraan yhteenkään asiakkaaseen. Tai sitten monta keskenään juoruavaa naista, jotka näkevät sinut kyllä, mutta jatkavat juttuaan rauhassa samalla avoimesti mulkoillen. Kasvoilta pystyy lukemaan kuinka ne ajattelevat, että kehtasit sitten tulla häiritsemään mutta emme anna sun häiritä. Toiseen ryhmään kuuluvissa apteekeissa taashyllyn takaa taas pongahtaa leveästi hymyilevä asiakaspalvelija heti, kun olet astunut kunnolla kynnyksen yli. Yleensä tämä sattuu vielä sellaisella reissulla, kun tarvitsisit jotain sieltä intiimi-hyllyltä, ja haluaisit valita sen "en mene paniikiin, menkat on vaan myöhässä"-raskaustestin ihan kaikessa rauhassa. Ja kun ystävällisesti kieltäydyt avusta, jää tämä vieteriukko yleensä pyörimään selän taakse sen näköisenä, että mulla olis kyllä mielipide tähänkin asiaan, asiakas ei vaan ymmärrä omaa parastaan ja anna mun sanoa sitä ääneen.
Eilen apteekissa innokas asiakaspalvelija hyppäsi luokseni heti kun pysähdyin ovelle skannaamaan, miten tämä paikka nyt taas onkaan järjestetty.
- Hei, miten voin auttaa?
- Öö, mä tarvitsisin maitohappobakteereita.
- Ne löytyvät täältä. Haluatko pureskeltavia vai nieltäviä tabletteja?
- Nieltäviä mieluummin.
- Joo, meillä on kyllä vaan pureskeltavia.
Ja sitten asiakaspalvelija hyppäsikin jo seuraavan ihmisen kimppuun ja jätti minut miettimään, miksi oikein kävimme tämän keskustelun.
Äh, niin tuttua...Ikävä kyllä olen joutunut kokemaan senkin, että oikeasti tarvitsen apua, koska olen HÄDÄSSÄ, mutta työntekijät ovat juorunneet keskenään. Ei onneksi ollut elämästä ja kuolemasta kysymys, vaikka se siltä silloin tuntuikin. Mikähän idea sekin multa oli, että hakeuduin käsittämättömästi kramppaavan niskani kanssa apteekkiin kykymään neuvoa kipulääkkeistä, enkä mennyt suoraan päivystykseen? (Kai se on suomalainen tapa. Vaikka pääni ei liikkunutkaan yhtään, niin eihän se sentään kainalossa vielä ollut.)
ReplyDeleteNiinpä. Kaipaisin jotain sellaista keskitietä, että apua saa kun sitä tarvitsee, mutta kun selkeästi sanoo että ei kiitos pärjään kyllä, niin sekin olisi ok. Mutta itsekin asiakaspalvelijana tiedän, että ei se vaan aina onnistu, vaikka yrittäisikin parhaansa.
ReplyDelete