Entä jos ja mitä sitten // What if and what then

Tänään on ollut yksi niistä päivistä, jolloin huoli tulevaisuudesta hyökkää päälle nurkan takaa eikä lähde ravistelemallakaan irti. Naurettavinta on se, ettei tässä oikeastaan ole mitään syytä huoleen.

Töitä on jäljellä vielä vuoden verran. Ja sen jälkeen on ihan mahdollista löytää jotain muuta - tässä kaupungissa on tarjolla enemmän oman alan paikkoja kuin uskalsin opiskeluaikoina kuvitella. Olen itse asiassa jo tehnyt varovaisia varasuunnitelmia siltäkin varalta ettei töitä löydy. Meillä on koti, vaikkei ihan täydellinen ehkä olisikaan. Sotkua on aina liikaa, mutta ei siitä ole mitään syytä huolehtia. Rahaa ei ole liikaa, mutta tähänkin asti on pärjätty. Kesällä on luvassa lomaa. Voin tällä hetkellä henkisesti paremmin kuin pitkään aikaan ja alan vihdoin saada ikuisuuden verran vaivanneita asioita kerittyä auki. Lankaa on varastoissa yli loppuvuoden tarpeen ja tyhjät muistikirjatkaan eivät lopu kesken. Rationaalisesti ajatellen minkään ei pitäisi huolestuttaa minua ainakaan hetkellistä kohtausta enempää. Mutta silti vatsanpohjassa on se epämiellyttävä tunne, joka yleensä johtuu jostain suuresta huolesta, jolle ei ole mitään tehtävissä.

Syytän geenejä, kun en muutakaan keksi. Olen varma, että huoligeeni kulkee suvussani jo ties kuinka monennessa sukupolvessa. Se on se pienenpieni partikkeli ihmisen perimässä joka laittaa murehtimaan turhaa, epäilemään ennakkoon ja huolimaan hölmöistä. Se saa aikaan ärsyttävän äänen jossain korvan juuressa nakuttamassa kaikista epävarmuustekijöistä ja entä jos - mahdollisuuksista. Se laittaa huolehtimaan ensi syksystä tajuamatta että on tammikuu ja miettimään kaikkein karmeimpia vaihtoehtoja olivat ne kuinka epätodennäköisiä tahansa. Se on turhempi kuin umpilisäke, mutta siitä ei pääse leikkauksellakaan eroon.

Jos sinäkin epäilet perineesi huoligeenin, ilmianna toki itsesi. Voidaan sitten huolehtia yhdessä kaikesta ihan typerästä.

***

This is one of those days when anxiety about the future lams into me. The most ridiculous thing here is that there's actually nothing to worry.

I have a job for the rest of the year. And after that I'll probably find something else - there are more vacancies open in this city than I even dared to imagine when I was still studying. I have also made some small backup plans just in case I won't find a new job. Our home may not be the prettiest, but we still have a home. There's always so much mess in here, but that's not worth worrying. There is never too much money, but we've made it so far. I am going to have a holiday next summer. I feel mentally better than in a long while and am starting to finally get hold of some problems that have bothered me for a long while. I have more yarn stashed than I will use this year and I won't run out of empty notebooks either. Rationally there is nothing to worry about, at least nothing worth more than a little random worrying hought. And still, I have that feeling in my stomach that usually tells about something big and alarming you cannot fix.

I blame my genes as I don't know what else to do. I am sure the worry gene has been passing in my family for generations now. It's that little particle in human genotype that makes you worry for nothing, fear in advance and care about silly things. It makes that annoying little voice whisper in your ear about all the wild cards and what ifs. It makes you worry about next autumn even though it's only January and makes you wonder about the most horrible possibilities no matter how unlikely they are. It's less useful than your appendix, but you still cannot get rid of it even with a surgery.

If you suspect you have the worry gene too, why not to share. We can then worry together about stupid things.